Ikää vasta 56 ja risat, silti olen jo niin totaalisen kyllästynyt. Turhautunut ihmisiin jotka eivät saa ratkaistua ongelmiaan vaikka heille on monesti kerrottu ratkaisut. Niitä on syötetty suoraan, kierteisenä, kimmokkeena, kulman takaa ja parhaimmillaan niin että ihminen itse luulee sen ratkaisun keksineensä. Vaan ei!!
Samaa paskaa päivästä toiseen, välittämättä itselle ja muille aiheutuvasta vahingosta, mielipahasta ja energiavajauksesta joka on syntynyt auttamisyrityksessä. Mikään ei riitä, millään ei mene maaliin, siinä samassa pisteessä kuin naulattuna huutaa, itkee, kitisee, syyttää muita näkemättä peilikuvaa vaikka eteen kannettaisi (onneksi tästä osastosta on edes muutama edennyt askeleen pari kun tarpeeksi on jankuttanut ;D).
Ja kun tämä sama esiintyy maailmantasolla kaikenmaailman trumpuuttineiden toimesta, kokonaiset kansanosat poispilataan, jätetään käyttämättä resurssit keskittyen triviaalin paskaan vain jotain näkyvää näyttääkseen:
- Juu, kyllä minä niin kovasti teen ja touhuan (vain tolkku ja logiikka puuttuu..).
Kyllästymista aiheuttaa toki eletyn elämän keskivertoelämänkulkua rajummat tapahtumat, tilanteet joita suurin osa ihmisistä ei edes koskaan joudu ajattelemaan. Tämä taasen on itseaiheutettua, kokemusten jano sai menon jossain vaiheessa suuntautumaan ylettömän extriimiksi. Ja kun oli sama oliko voima plussaa vai negaa, kunhan oli isosti, niin kuluttihan se jotain syvältä vaikka antoikin paljon. Nyt ei hetkauta, tunnereaktiota ei tule jos ei vähintää pommi kosahda korvan juuressa. Silti revontulet näkemättä!!;D Tuumin jokunen vuosi sitten että onko mentävä Lappiin asti niitä katsomaan vaan kun aloin jurnuttamaan niin tulivat tänne, ti-ke olisi ollut, unohdin katsoa ulos vaikka olin hereillä muutamaan otteeseen yön aikana vähän pidemmän jakson (joskus puutuu paikat ja on istuttava 20 - 40 min että voi taas mennä makuuuasentoon unia katsomaan.)
Tahdon elämääni säkenöivää voimaa!!
Picnik-kori!!!!
Myöhemmin tuo kori oli takaluukun telineessä!
Noh, mitäs siis jää vaihtoehdoiksi? Erakoituminen? Ei onnistu luonteessa olevan sosiaalisen taipumuksen, extroverttiyden, ja sen ulospurkautumistien tarpeen vuoksi. En vain nauttisi, kuihtuisin pois jos aivan yksin, tai kaksinkaan ja päälle pari koiraa, kissaa ynnä muita oksitosiinilähteitä. Ei riittäisi, on ajoittain päästävä hölöttämään keskelle, tähdeksi taivaalle sen sekunnin ajan.. : Hei kaikki, katsokaa kun nauratan teitä huolella. Hmph, ..rkele!
Vois tietty muuttaa sen verran syrjään että arki olisi tyvenen satama, laineeton, liekitön. Vaan kun syrjässä on kallista, kaikkeen tulee plus 20 prossaa, ja liikennöimiskulut keskipisteeseen kolmesti kuussa päälle. Sitä paitsi olen sen jo kahdesti tehnyt, en tykkää toistaa asioita kun ei niistä mitään uutta opi (juurikaan, toki aina vähän).
Hetken oli haussa opetuslapsi hlökohtaisella suhteella ryyditettynä, tästä päivästä lähes loppuun olisi mennyt jos olisin onnistunut. Panostin ehkä vääriin hevosiin vaan se siitä.
Muutto toiseen keskipisteeseen ei sekään enää kiinnosta, menisi ihan kaikki uusiksi ja ei vaan (enää) jaksa. Ainoastaan kuoleman takaisen keskipisteen kiinnostavuus sata, muutoin Tampere, puhumattakaan Kööpenhaminasta, olisi pitänyt tehdä 15 vuotta sitten. Silloin sitä mietin ja päätin että en tee, rakastan aivan liikaa Keski-Suomalaista maisemaa, mini lappia, metsiä, kukkuloita, laaksoja, järviä ja Jyväskylää vaihtuvine ihmisineen (opiskelijat). Ja onhan täällä muutama rakas ystäväkin, tosin he eivät ole este millekään sillä välimatkalla ei ole väliä kun on tarpeeksi tunteessa voimaa.
Mainittu kuolema jaksaa ajoittain kummitella vaikka olen sen merkinnyt kipurajalla ja se ei ole vielä lähelläkään, siedän sitä turhankin paljon. Kyllästymis/turhautumistunteet sen sijaan alkavat muodostua ongelmaksi. Pitäisi mennä pois vähän kauemmaksi ja pidemmäksi ajaksi kuin Tallinnan pyrähdys, pyr-pyr... . Voittaisi edes eurojackpottaamalla tonnin tai kaksi, tulisi karmapisteiden vaihtokoju eteen, tällä kertaa selviäisin omista huolista ja eksistentiaalisista kysymyksistä ihan vain pinkalla, erittäin harvinaista minun tielläni, yleensä joutuu miettimään niin että pää höyryää.
Olin jossain vaiheessa aika saletissa että kirjoittaminen kuuluisi tähän vaiheeseen, ei iske (tarkoitan isompia kokonaisuuksia kuin blogi ja FB). Tullee ehkä myöhemmin, sitten kun liike oikeasti lähes lakkaa mainitun kipurajan lähestyessä. Pinkkaahan osaan tehdä mutta mikä on kun en saa aloitetuksi? Rikoksen kautta helpointa vaan ei sekään enää innosta, ei ole leikissä haastetta, liian helpot asiat jää tekemättä. Liika vaikeus taas tulee harvoin eteen, se on jo sen merkki että keskityn väärään asiaan.
Viis-kuus vuotta meni sujahtamalla elämäntaparemontissa, nyt edessä taas toimettomuus joka on kuin myrkyn kylväisi.
Toisaalta nyt tässä kirjoittaessa tulee mieleen että ei se pinkka ja sen tuomat helpotukset ratkaisi asiaa lopullisesti. Kai se on vain kiltisti jatkettava kelaamista, kyllä se oikea vastaus, tai ehkäpä jopa oikea kysymys, tulee mieleen.
Jos kolme vuotta sitten valaistunut himmeli päässäni olisi todentunut, tällä hetkellä olisimme tapahtumien aallonharjalla, huippukohta tulisi ensi keväänä. Vaan kun en saanut sitä perusyksikköä kasaan, sitä josta kaikki muu olisi saanut oikeutuksensa, syynsä tehdä. Kovasti kyselin, ei vastakaikua, vain sitoutumiskammoa, laiskuutta, velttoutta ja vastarintaa sen itsensä vuoksi. Harmi, oli ihan hyvä idea
Jos jaksoit tänne asti lukea, niin ootapa pari päivää ja mieti josko tulisi mieleen jotain ehdotusta (toki nopeat vaistovastaukset kelpaa), taidan tarvita hieman konsultaatiota. Pahuksen gurut kun heittivät lusikat murkkaan liian aikaisin.
P.s. onpa sanankäyttö, tyyli, muuttunut hmm.. jännäksi, tekstiin tunkee lyyrisyyttä ja outoja taivutuksia sekä ihmeellisiä sanavalintoja vaikka tarkoituksena kirjoittaa ihan vain perustekstiä. Tarpeeksi kun runoilee ja tekee laululyriikkaa niin alkaa tunkemaan tyylinsä joka paikkaan, ei ehken vielä kuitenkaan puhekieleen.
Sus'
Ei jaettua ikkunaa eli ei ihan sodanjälkeinen,
mut tuo teline viittaa mielestäni 1960-luvulle.
(kääkletä jos kiinnostaa;D)
P.s.
(Huom! tämä on osittain myös kaikille teille jotka luulevat että minä luulen tietäväni kaiken kun olen suuna päänä aina antamassa ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin. Ei mene niin, minun ongelmani vain ovat sellaisia että ratkaisujen tietäjiä on todella vähän. En ole kaikkiviisas, en tiedä kuin häviävän pienen joukon asioita mutta ne mitkä tiedän, tiedän saletisti, ja jos olen väärässä niin perustelujen jälkeen toki sen myönnän ja muutan suuntaa.. .)
Siksi en usko jeesusten luihin ynnä muihin jumaluusjuttuihin, tietenkään en kiellä mutta tiedän että sellaisenaan kuin raamattu tai koraani asiat esittää, se on vain puhdasta fiktiota. Kaikilla vapaus uskoa tai olla uskomatta, tiedossa se hyvä puoli ettei tarvitse uudestan palata asiaan, epäillä, luulla, arpoa.. , turhaa energiankäyttöä koko uskontojen kanssa jaanaaminen. Sen sijaan veren puhtaus ja muut perkeleellisen tuhoavat käsitteet saavat edelleen propun palamaan.)
