"Kärsiessäni ongelmistani ja kertoessani niistä, en halua putkinäköisiä ratkaisuja vaan lohdutusta, haleja, voimaa ja ajatuksia, myötäelämistä, empatiaa!!!
se että sama ongelma toistuu tietyin väliajoin, ei muuta tilannetta. Sillä jos koko ongelma ratkaistaisiin niin mistä minä sitten saisin lohdutusta ja empatiaa??
Ai niin, enhän minä kyllä siiten niitä tarvitsisikaan ja toisaalta voisin jakaa muille iloa ja onnea, paitsi että sellaiset ihmiset on ärsyttäviä, parempi pysyä kitisevänä valittajana jonka ongelmat toistuvat vuodesta toiseen samoina, elämän ympyrät pysyvät tarkoituksella pieninä ja minun kärsimys on keskiössä!!!"
Kirjoitti joku lohtua vailla oleva, ikuinen ylimääräisen voiman ja energian kaivo, pohjaton suo imemään muilta energiaa ja huomiota.
(Ja on tuollaisia miehiäkin, huoh)
Sus'
5 kommenttia:
Oletko varma, että se ongelmissa ryveskelevä haluaa tilanteen jatkuvan ikuisesti? Enpä usko. Lohdutusta ehkä haluaa ja ymmärrystä varmasti, hyvää tarkoittavia neuvoja ehkä ei niinkään. Riippuu tietty ongelman laadusta. Ja onkohan hänenkään elämänpiirinsä ollut aina pieni? Ehkä siihen on vain ajauduttu, syystä tai toisesta.
Usein kitisijät ja huomionkerjääjät vain identisoituvat osaansa niin vahvasti että vaikka ongelmat olisivat selätetty, jatkaa ihminen ongelmaisen esittämisestä koska on jäänyt koukkuun siihen huomin saamiseen, hänestä on tullut ehkä läheisriippuvainen, hän hakee päivittäisen hetkensä samasta seurasta, samalla asialla.
jos on ajauduttu, voi ottaa määrätietoisesti uuden suunnan, avulla tai ilman. olen vain tavannut useita kertoja ihmisen tilanteessa jossa hän valittaa samasta asiasta ja jonka olen neuvonut, opastanut kuinka ongelma kierretään, hoidetaan, saadaan pois päiväjärjestyksestä. Toki jos on kriisin keskellä, ei kannata antaa neuvoja, opastusta koska henkilö ei ole vastaanottavainen juuri tuolla emootion kuohuvalla hetkellä mutta jos lohdun ja empatian jälkeen "kaikki" on hyvin aina seuraavaan kertaan, kyse on vain huomionhakuisuudesta tai kyvyttömyydestä keskittyä elämäänsä kuin hetki kerrallaan.
Pään seinään hakkaamisessa ei ole mitään vikaa, läpi harmaan kiven ja niin edelleen. mutta jos se on aina se sama seinä niin onhan se jo otsalle tuskallista.
Kiitos rakentavasta kommentoinnista, tulee uusia näkökulmia asiaan ja saatan jopa muuttaa mielipidettäni. Toistaiseksi en. Toisaalta en väkisellä ala ketään auttamaan, neuvomaan enkä myöskään jatkuvasti antamaan empatiaa ja lohdutusta samaan vaivaan, jonka hoito olisi helposti hoidettu ja ongelman voisi siirtää sivuun, käsiteltynä ja keskittyä uusiin ongelmiin. Ne kun ei lopu yleensä kesken. Kunnes joku päivä saavuttaa sen tilan että on ratkonut niin paljon asioita, ettei näköpiirissä ole enää yhtään seinää? Sen sijaan sen saman seinän, jopa saman kohdan paukuttaminen omalla päällään ei lopulta tuo muuta kuin päänsärkyä. Sitä paitsi seinä ei yleensä murru, pää kylläkin eli psyyke leviää pitkin maantietä ennen kuin maantie murenaa jalan alta.
No mut pitäiskö sitten vain jättää henkilö oman onnensa nojaan ko.henkilö ja antaa ammattilaisten hoitaa auttaminen, jos pystyvät?
Mun tulee ihan mieleen mun nistisisko. Tavattiin eka kerran, kun olin joku 18 v. Kasvettiin siis eri perheissä, mulla oli adoptiovanhemmat. Sisko oli just sellainen, että keräsi sympatiaa ja sääliä.välil istui terapiassa. Toisaalta ylpeili katuelämällään. Meiän biologinen äiti möi jopa kämppänsä, että sai neidin velat maksettua. Mutta velkaa tehtiin aina lisää.Sisko muisti aina korostaa mulle, etten ois ikinä kestänyt yhtä vaikeaa elämää. Ehkä en. Toisaalta sisko oli ihan itse järjestänyt omat vaikeutensa. Mutta aina kaikkeen löytyi syyllinen ulkopuolelta. Loputon suo siis.
Pitäisi ellet itse ole auttajakoukussa. Sitä sanotaan Kova rakkaus-metodiksi, vöit poikki kunnes oikeasti haluaa muuttua.
Lähetä kommentti